Jarmo Kukkonen (1968) tunnetaan ehkä parhaiten suurikokoisista, Aasia-vaikutteisista värimaalauksistaan, joita oli muutama vuosi sitten esillä Näkemisen virta -näyttelyssä Amos Andersonin taidemuseossa. Tuolloin kerronnallista kaarta luoneet hahmot ovat nyt kadonneet.

Uusimpia maalauksia määrittää pitkä horisontaalinen muoto, joka viittaa maisemamaalauksen kaanoniin – mutta sen voi nähdä myös jonain aivan muuna, arjesta tuttuna elokuvateatterin valkokankaana. Laajakangas tai cinemascope on jännitteinen muoto, jonka ansiosta keskushenkilö asettuu ympäristönsä kanssa dynaamiseen suhteeseen niin Hollywoodin toiminnallisissa lännenelokuvissa kuin Michelangelo Antonionin niukkaeleisissä elokuvarunoelmissakin. Myös Kukkosen maalauksissa pohjakankaan horisontaalinen muoto voimistaa kuvan dynamiikkaa. Eikä lännenelokuvan luoma viitekehys kaikessa maisemallisuudessaan ole hullumpi lähtökohta hänen maalaustensa katsomiselle. Maalaussarjassa Saapaskylä 1–4 näyttää olevan useita valonlähteitä, mikä viittaa ajalliseen muutokseen. Tällainen maalauksellinen liike ei houkuttele minua niinkään kontemplatiiviseen istuskeluun vaan usuttaa kävelemään, kiertelemään, katsastelemaan eri kulmista. Maalauksen edessä tulen tietoiseksi omasta näkökulmastani, mutta peruspinnan ”epäluonnollinen” laajuus tekee myös epävarmaksi. Voin kuvitella  maalarin kulkemisen ympäristössä sekä liikkeen kankaan edessä ja aistia hänen tapansa kuvata valon muutoksia niin kuin hän leikkaisi kerroksellisen ajan ja liikkeen määrittämää montaasia.

Lännenelokuvista tuttua sankaria Kukkosen maalauksissa ei näy. Hän ei tarjoa helppoa protagonistia, jonka saappaisiin voisin asettaa itseni. Taivas peittää lähes koko maalauspinnan, maa levittäytyy ohuena viivana kuvan ala-laidassa niin kuin monissa lännenelokuvissakin. Silti työt ovat maallisia ja materiaalisia samassa mielessä kuin Andrei Tarkovskin elokuvat.

Keskushenkilön puutteen takiako mieleeni juolahtaa pitää teoksia “mielenmaisemina”? Valkokankaina, joihin projisoida sisäinen tilani. Tässä uneksuvassa hetkessä piilee kuitenkin vaara: ennen kuin huomaankaan katselen maalausta ennalta asetetun tulkintavälineistön kautta, joka esittää sen salamyhkäisenä ja myyttisenä. Kukkosen uusimmissa töissä ainoastaan Arnold Böcklinin Kuoleman saaren pohjalta tehdyissä maalauksissa on kuvattu ihmishahmo, joka sekin sulautuu maisemaan, häviää asteittain ja muuttuu merkityksettömäksi. Ainoa elementti, johon subjektiviteettini voisi asettautua, katoaa. Sinisenä hohtava taivas pakenee merkityksiä, mutta säilyttää silti sisällöllisen potentiaalinsa. Siitä tulee valkokangas vailla kerrontaa. Kukkosen maalauksissa ”merkitseviä eivät enää ole muodot tai materiat, tai teemat, vaan voimat, tiiviydet ja intensiteetit”, Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin muotoilua lainatakseni.  Se kuinka paljon Jean-François Millet’n kuvaama perunasäkki painaa, tai millaisia voimia Cézannen maalaama kallio pitää sisällään on heistä merkityksellisempää kuin subjektiviteetin ilmaiseminen. Kukkosenkin työt ovat ensisijaisesti tällaisia materiaalisia voimien kenttiä. Värit eivät ole johonkin piilotettuun symboliikkaan viittaavia merkkejä vaan omalakisia tiiviyksiä, ja maalaukseen kerrostuneet ajan elementit kertovat tiedostamattoman intensiteeteistä. Näitä maiseman voimia, tiiviyksiä ja intensiteettejä ei voida lähestyä pragmaattisesti tai määrätietoisesti tulkiten vaan kuljeksien tai hajamielisesti – niin kuin valkokankaalle heijastuvaa elokuvaa Walter Benjaminin mukaan katsotaan. Kukkosen maalausten horisontti luo näyttämön, jolle keskushahmo ei kuitenkaan tule astumaan. Laajana avautuva maisema ilman merkitsijää on kuin lankapako, lännenelokuvan lupaus ja taivaanrannan takaa odottamatta nouseva uhka. Tämän lankapaon takuuna ei ole puhdistautuminen, vaan sen avaamiin intensiteetteihin astuminen ja niiden kokeminen. Maali peittää kankaan. Se viittaa maisemaan, joka houkuttelee nimeämään intensiteettien merkityksettömyyden, tuon horisonttiin pakenevan mielettömän ja lainsuojattoman karjalauman. Lännenelokuvan tavoin maisema on täynnä paon mahdollisuuksia, lupauksia ja vimmaa, halua tavoittaa horisontin takainen Eldorado. Päämääräksi muodostuu kultakaupungin löytäminen, teoksen tulkinta, mutta aina sitä edeltää tuo paon viiva, maalauksen puhdas intensiteetti – jonka parissa musiikki on niin kotonaan.

Kukkosen maisemamaalausten voima onkin juuri tässä hunnuttamattomassa intensiteetissä ja lunastuksellisuuden poispyyhkiytymisessä. Maalausten takana ei ole mitään löydettävää. Näyttämö on riisuttu tapahtumasta. Maalauksen yläosan taivas roikkuu väristä raskaana, valloittavana ja lumoavana. Kuljen  maalauksen lomitse hiukan hämmentyneenä ja löydän itseni lopulta lumovoimaisen paon intensiivisestä piiristä.

Share on Facebook

Tweet This Post