Huomioita herkkyydestä, lumovoimasta ja myötätuntemisesta, kanssatodistamisesta ja vastustuksesta.

Bracha Ettinger (1951) on pääasiassa Pariisissa asuva israelilainen psykoanalyytikko ja kuvataiteilija, jonka teokset ovat piirroksia, maalauksia, muistikirjoja. Ettingerin töitä on ollut esillä monissa kansainvälisissä näyttelyissä, Suomessa viimeksi ARS06:n yhteydessä.
Ettingerin käyttämät teoreettiset käsitteet ovat syntyneet psykoanalyyttisen ja taiteellisen työskentelyn kautta. Hän lähtee Freudin ja Lacanin myöhäiskauden teoreettisista kehitelmistä, mutta jatkaa niitä radikaalisti feministiseen suuntaan. Yksi hänen keskeisistä käsitteistään on matriisinen, sielullisen kohtaamisen tila, jonka metaforisena lähtökohtana on kohtu (matrix) resonoivana yhdessätuotannon tilana, ei yksinäisenä kammiona, johon sikiö on suljettuna.
Syntymä on muuntava tapahtuma. Se ei synnytä ainoastaan lasta vaan myös äidin, äidin Toisena (m/Other). Tämä yhdessätuotannon tila on oleellinen myös myötätuntemisen syntymiselle.
Taideteoksen kautta matriisisuus kytkeytyy toisen ihmisen matriisiseen tilaan, teoksesta tulee ”trauman siirtoasema”, jossa lumoutuminen voi tapahtua. Taideteos on siis piste, jossa katsojien tai tapahtuman kanssatodistajien matriisiset säikeet kytkeytyvät toisiinsa.
Tämä haastattelu syntyi, koska halusin ymmärtää paremmin Ettingerin yhteistuotannollisuuden, copoiesiksen ajatusta ja erityisesti sitä, kuinka se liittyy esitystaiteen, mediataiteen ja prosessilähtöisten taiteiden kysymyksiin. Ettinger korostaa, että ei puhu taiteesta vaan taiteen tekemisen luonteesta. Vastauksiinsa hän yhdisti katkelmia muistikirjoistaan ja viimeisimmästä kirjoituksestaan Imprints of Fragility,
Fascinance and Resistance (Herzlyia Museum,
2008).

Ettingerin lanseeraama lumovoiman (fascinance) käsite on syntynyt vastauksena Lacanin jähmettävälle pahalle silmälle (fascinum), sen ylittävänä, mutta siihen kuitenkin jollakin tavalla
yhdistyneenä. Esitystilanteessa paha silmä pitää esiintyjää pauloissaan, aivan kuin häilyen tunnistamattomana katsojien takana tai itse katsojissa. Se luo jännitteen. Lumovoiman kautta esitys tai taideteos muuntuu yhdessätuotannolliseksi. Lumovoimalla on muuntava vaikutus, ja se kytkeytyy myötätuntemiseen. Mutta onko myötätuntemisen taustalla jokin etiikkaa ja moraalia edeltävä perusta tai perustattomuus?

– Ehdotukseni käsittää kokonaisuudessaan toisenlaisen etiikan. Fascinance on esteettinen ydin, joka sitoutuu proto-eettiseen myötätuntoon affektiivisin ja aistit ylittävin säikein. Kun taide herättää lumovoiman uudelleen, siihen liittyvä yhteenkuuluvaisuus voi sublimoida alkukantaisen ”hurskauden” tai ”uskollisuuden” jonkinlaiseksi eettiseksi sopimukseksi, joka edeltää sosiaalista ja poliittista, mutta osallistuu niihin ja voi palvella niitä. Tämä sopimus kuitenkin tulee ennen ”kasvoista kasvoihin” -tilannetta, sen herättämä myötätunteminen (compassion) edeltää ja ylittää aistit.

Myötätunteminen Ettingerin käyttämässä kirjoitusasussa, com-passionate tarkoittaa kykyä tuntea yhdessä, sulautumatta toiseen. Pahan silmän jähmettävyyden sijasta sillä on muuntava voima. Ettingerin ajatusta havainnollistaa Freudin tapauskertomusten Dora, joka lumoutuu Sikstuksen Madonna -maalauksesta. Ilman toisen tarjoamaa myötätuntemusta lumoutuminen jähmettyy pahan silmän katseen alla. Emmanuel Levinasin tavoin Ettinger korostaa kohtaamista eettisyyden ja subjektiviteetin lähtökohtana. Kyky vastavuoroisuuteen on oleellinen osa yhdessätuotannon prosessissa, jossa myös taideteos voi olla osallisena. Kohtaamistapahtumassa erilaiset sielut uudelleenvirittyvät toisiinsa.

– Matriisisessa rajatilassa primaari myötätunto ja muutosvoimainen ja siksi luova lumoutuminen (toisin kuin Lacanin tyrehdyttävä fascinum) tekevät toisen tuntemisen mahdolliseksi. Näen tässä myötätunnossa alkukantaisen mielenliikutuksen, joka on alkukantainen samassa mielessä kuin ahdistuskin on. Freudin kummasta (Das Unheimliche) poiketen matriisinen mielenliikutus kuuluu kuitenkin kotoisan outouden (Heimlich) myötätuntoon, joka on sidoksissa lumovoiman
kanssa.

Ettingerin näkemyksen mukaan taideteos on materia, paikka tai yhteys, jonka puitteissa taiteilija ja katsoja todistavat yhdessä traumaa, jonka aiheuttajaa he eivät tunne. Taiteilija on sekä potilas että lääkäri, jonka tehtävänä on yhdistyä sekä matriisisen että kosmisen kanssa. Yhdessätuotanto on tällöin riippuvainen herkkyydestä. Mutta kuinka yhdessätuotanto voi taideteoksessa ilmetä?

– Taide on potentiaalisen tulevaisuuden tila, jonka Nyt-hetki tarjoaa. Tarjous ei edellytä, että siihen tartuttaisiin tai että olisi olemassa sitä edeltäviä määräyksiä, joiden avulla tila voitaisiin luoda. Ehkä emme koskaan astu tähän aika-tilaan tai ehkä taideteos ei tee sitä mahdolliseksi.
Kanssatuottaminen edellyttää katsojan, teoksen ja tekijän välille avautuvaa matriisista rajatilaa, jossa minä ja ei-minä ilmenevät yhdessäilman torjuntaa tai symbioosia, myötätunnon kannattelemina. Primaarina myötätuntona se erottautuu laupeudesta, säälistä ja empatiasta.

– Luominen voi olla uskollisuutta matriisiselle herkkyydelle, mikä tulee esiin joka kerta erilaisellaja yllättävällä tavalla, aistillisten yksityiskohtienympäröimänä, aistit ylittävänä inspiraationa tai innoituksena: poikki-innoittumisena. Kun taideteos tai taiteen tekeminen herättävät lumovoiman, lumovoiman ja myötätunnon välille arkaaisessa kehitysvaiheessa rakentuneet säikeet kytkevät psyyken uudelleen primaariseen myötätuntoon. Siksi taiteellinen
luominen voi koskettaa näitä virtuaalisia kieliä ja avata reitin eettiseen. Mutta mikään ei kuitenkaan takaa, että näin tulisi tapahtumaan.
Nykyisin sosiaalista toimintaa määrittää usein kyynisyys, vainoharhaisuus tai opportunismi. ”Kyky vastata myötätuntoisesti” ei tunnu istuvan ajan henkeen. Pitäisikö esiintyjän ja yleisön rooleja muokata toisenlaisiksi, jotta myötätunteminen tai lumovoiman esiintulo helpottuisi? Voisiko esimerkiksi performanssia ajatella syvällistä iloa tuottavana tapahtumana?

– Performanssi on rajattu ja rajoittava termi, silloin kun haluamme viitata kohtaamistapahtuman vastakaikuiseen tasoon. Resonoiva subjektiivisuus kohtaamisena ylittää ”performanssin” ja ”representaation”. Joistakin kohtaamistapahtumista tulee ”performansseja”, vaikka oleellista ei ole sen enempää esiintymisen kuin esittämisenkään halu. Kohtaamistapahtumassa kyse on identiteettiä edeltävästä subjektiviteetista ja sosiaalisesta sukupuolesta, jossa tietynlainen Eros julistaa olemassaoloaan.

Ettingerin ajattelussa kohtaamistapahtuma on siis eräänlainen muodonmuutos, metramorfoosi, joka edellyttää vastavuoroista, mutta kuitenkin epäsymmetristä rajankäyntiä minän ja ei-minän sekä fantasman, nautinnon (jouissance) ja trauman välillä

– Kohtaamistapahtumassa minä ja ei-minä ristiinyhdistyvät (transsconnect) tasolla, jolla sekä ilo että trauma koetaan jonkinlaisen ihmeen kautta. Ihmettä ei pidä tässä ajatella positiivisena tai negatiivisena mielenliikutuksena, vaan tapana saavuttaa yhteys toisen ja Kosmoksen välillä.

Kosmoksella Ettinger ei tarkoita Jumalaa tai hegeliläistä maailmanhenkeä, vaan ihmisen rajat ylittävää jatkuvuutta, materiaalimuotojen muutosta materiaalisiksi voimiksi. Termi on siis ymmärrettävissä jonkinlaiseksi järjestyksen periaatteeksi vähän samaan tapaan kuin Ettingerin kommentoiman Gilles Deleuzen Kosmos, joka ilmenee Kaaoksen vastakohtana. Levinasin tavoin Ettinger käyttää kuitenkin Raamatun kertomuksia ja käsitteitä kuvatessaan esimerkiksi lumovoimaa. Kun Jumala puhutteli Abrahamia tämän ollessa jo uhraamassa poikaansa, Abraham vastasi hepreaksi Hineni, tässä minä olen. Kyse ei ollut pelkästä läsnäoloilmoituksesta, vaan herkkyydestä, täydellisestä tietoisuudesta ja reagointivalmiudesta. Ettinger kuvaa lumovoimaa rajakytkeytyneeksi säikeeksi, joka kulkee kahden Hinenin välillä vastaamatta yhteenkään Aiyecha?, ”missä sinä olet?” -kutsuun.
Hineni kuvaa copoieettista itsestäluopumista, minän ja ei-minän rajojen ylittämistä, joka muuttaa nimettömän intiimiksi toiseksi. Tila tai paikka ei kuulu ’minulle’. Voisiko yhdessätuotanto siis perustua jonkinlaiselle perustamattomalle ’kodittomuudelle’, ’nomadisuudelle’ tai jaetulle perustamattomuuden kokemukselle?

– Hetkellisyyden tanssi ja muuntuminen yhdessätuotannossa ei ole nomadista. Minä ja eiminä tarvitsevat kodin, ja (kanssa)asuttaminenkin on ehdotus toisenlaisesta kodista. Siirtymä yhdessätuotannollisen lumovoiman ja jähmettävän pahan silmän välillä on äärimmäisen tärkeä, erityisesti maailmassa jossa vainoharhaisuus on laajentunut niin, että se on
tullut läpinäkyväksi

Ettinger ymmärtää jo syntymää edeltävän vaiheen yhdessätuotantona, jossa tapahtuu matriisista kytkeytymistä. Mitään ”alkuperäistä” tilaa tai perustaa on siis mahdotonta tavoittaa. Eikö tämä tarkoita sitä, että yhdessätuotanto on kuitenkin jossain mielessä ilman perustaa tai ainakin ilman etiikkaa?

– Lumovoima on vastarinnan ”koti”. Se määrittää omat rajansa ja herättää myötätunnon, jonka avulla proto-eettinen saa uuden mahdollisuuden kehittyä. Kauneus on siis tiineenä esi-eettisen mahdollisuuksista. Rajakytkeytyvien säikeiden vastakaikuisuus ei automaattisesti muodosta kypsää eettistä vastuullisuutta, mutta ilman sitä etiikka kutistuu vain omaksi irvikuvakseen. Siellä missä lumovoima törmää primaariin myötätuntoon, myötätunteminen johtaa kanssatodistamiseen ja kanssatodistaminen on jo myötätuntemista. Sosiaalisessa elämässä ja työelämässä – yrityselämässä, tehdastyössä, taiteilijan työhuoneella ja teosprosesseissa – on kyse ihmisen yleisten kykyjen asettumisesta maailmaan ja työhön: kyvystä tutustua, jutella, reagoida, inspiroitua… Tämä kaikki vaatii herkkyyttä, mutta ei vielä ole yhdessätuotantoa, joka vaatii kykyä vaikuttua toisesta ja toisen lumovoimasta. Onko yhdessätuotanto jollain tavalla suhteessa esitystaiteen kentällä kehitetyn ’todistamisen’ käsitteen kanssa, siinähän yleisöllä on teatteriesitykseen verrattuna selvästi aktiivisempi rooli?

– Vaikka todistaminen on tärkeätä, ei se vielä riitä. Matriisisessa kentässä esiin nouseva kanssatodistaminen on erilaista kuin se, mitä yleisemmin kutsutaan todistamiseksi. Se vaatii rajakytkeytymistä kohtaamistapahtumassa ja osallistumista jaettuun aika-tilaan. Kanssatodistaminen osallistuu vastarintaa tekevään erokseen.

– Todistaminen edellyttää erillistä, ei-vainoharhaista yksilöä. Ja minän ja ei-minän rajatilan sisällä olevien siteiden ja punosten hedelmöittämä yksilö on kanssatodistaja, joka tarjoaa
toisenlaisen todistuksen.

– Yhteisen vastarinnan jakaminen tuottaa odottamattomia, yllättävän transgressiivisia minän ja vieraan kokoonpanoja – ristisiitoksia, joiden rajanylitykset siittävät ihmisen tekemiä esineitä ja omaavat kyvyn tuottaa taideteoksia. Jos tämä vastarinta kasvaa proto-eettisestä julkisen sektorille kuuluvaan eettiseen tilaan, se ylittää kaikki ennalta määrätyt poliittiset ohjelmat, ja tuottaa silti muutoksia myös poliittisen alueella.

Bracha Ettingerin tärkeimpiä julkaisuja:
- The Matrixial Borderspace. Minnesota: University of Minnessota Press, 2006.
Artworking: 1985–1999. Ghent: Ludion, 2000, 127 s.
- Regard et espace-de-bord matrixiels: essais psychanalytiques sur le féminin et le travail de l’art. Bruxelles: Lettre volee, 1999, 251 s.
- Time is the Breath of Spirit: Emmanuel Levinas in Conversation with Bracha Lichtenberg Ettinger. Translated by Joseph Simas and Carolyn Ducker. Oxford: Museum of Modern Art, 1998, 22 s.
- Que dirait Eurydice?: Emmanuel Levinas in Conversation with Bracha Lichtenberg Ettinger. Paris: BLE Atelier, 1997, 47 s.
- The Matrixial Gaze, Leeds: Feminist Arts and Histories Network, Dept. of Fine Art, University of Leeds, 1995, 51 s.
- Matrix Halal(a): Lapsus: Notes on Painting. Oxford: Museum of Modern Art, 1993, 95 s

Share on Facebook

Tweet This Post