Käynti arvostelu

Käynti -kirjan arvostelu. Tuli ja Savu, Olli-Pekka Tennilä, 15.8.2011

Olli-Pekka Tennilä           

Hybridiaskelia

15.8.2011 :: Arvostelutnro 64

Käynti on performanssitaiteilija Tero Nauhan 2000-luvulla kävellen toteuttamien teosten kirjallinen ja dokumentaarinen osa. Samalla se on osa hänen tohtorintutkintoaan performanssitutkimuksen ja -teorian ohjelmassa Teatterikorkeakoulussa. Projektit esiintyvät kirjassa kronologisesti, mikä lisää dokumentaarista vaikutelmaa.

On mahdollista, että kirjan ”omaa kompositiota” ei ole mietitty kovin pitkälle kirjallisuuden näkökulmasta. Alkupuolella on myös englanninkielisiä jaksoja, vaikka kokonaisuutena kirjasta jää vahvastikin suomenkielinen vaikutelma. Teoksen maailma on verraten määrittynyt ja tunnistettava. Valokuvat, kartat, paikkojen nimet, kauppakuitit, urbaani- ja maalaismaisema, toiminnan dokumentaatio – kaikki viittaa maailmaan joka on jo ”ennalta” jossain määrin olemassa. Todellisuus ei ole tässä mielessä vasta sukeutumassa kielen tasolla. Teoksena Käynti sijoittuu kahden todellisuutensa väliin. Sen aiheena ovat kävelyprojektit, joita Nauha on ottanut toteuttaakseen eri puolilla maailmaa. Niiden puitteissa Käynti kutsuu lukijaa kävelemään, mitä se pitää myös oman olemassaolonsa oikeutuksena. Pitkän matkan kävelyteokset ovat kaupunkitilassa tai maantietä pitkin tapahtuvia fyysisiä prosesseja. Dokumentein, havainnoin, sekä ajatustensa tasolla Käynti välittää, että teokset ovat tilaan sijoittuvia ja sitä tutkivia kehollisia prosesseja, viitaten tilalla myös mielen- ja ruumiintiloihin. Taustaoletus lienee, että kävelyn rytmi tuottaa omanlaisensa mahdollisuuden ja rytmin ajattelulle.

Kirjallisen teoksen tasolla projektien fyysisyyttä vahvemmin välittyvät itse kirjan käsitteelliset muotoutumisen ehdot ja teosten metodit. Etenkin kirjan alkupuolella korostuu käsitteellinen ajattelu, ”kaupungin unohdettujen ja hyödyttömien tilojen” tutkiminen: ”Kopros (…) tarkoittaa ulostetta tai jätettä. Koproksen ekonomia – kopronomia – voisi siis tarkoittaa ´jätehuoltoa´. Jätös tai jälki on se mitä jää. Ihmisen erite, paska on nimetön, tiedostavan subjektin jätös, jota yksilö ei kuitenkaan tunnista omakseen muiden joukosta. Tämä on myös ulosteen tai likaisuuden tuottaman ahdistuksen taustalla. (…) Ihmisen työ tuottaa ja kuluttaa, työn jäljessä on kulutetun ajan jälki. Rakennettu ympäristö tuottaa oman koproksensa, hyödyttömän jätteen.” (“Kopronomia”)

Muutoinkin Käynti pohtii avoimesti tekeytymisensä ehtoja: ”on halu dokumentoida, on halu yrittää muistaa jotakin, joka kävellessä menee nopeasti ohi. Paikkaa en voi tuoda esille, mutta voin tuoda sanoissa esille ajan, joka kuluu kävellessä – ajan, joka muuttaa ajatusta, koska keho ja minä kulkee tätä tietä. Ajattelen toisin kuin istuessani, ajattelen toisin tällä metsätiellä, kuin ajattelisin moottoritien laidassa” (“Hengitys 1133, Saapaskylä, 2004”). Kirjan teksti on etupäässä kävellessä nauhoitettua puhetta, joka sitten on litteroitu. Metodi tuo esiin prosessuaalisuuden, äärimmäisen epädramaattisen ja introvertin mutta avoimen suhteen ympäristöön, niin että tultuaan kaksi kertaa saman teoksen aikana ryöstetyksi Amsterdamissa, tekijä ohittaa tapauksen homonyymisen lakonisesti: ”This expedition has become too expansive. / Expedition finished.” (“Past Amsterdam”)

Käynti ei tavoittele kovin totaalisesti ilmaisua kävelylle, kuten selkeämmin runoutena avautuva kirja voisi tehdä. Tämä on sanottava, koska kohtelen Käyntiä runokritiikin näkökulmasta. Kävelyn kuvauksena kirjaa on silti hyvä pitää. On käytetty metodeja, jotka tuovat kävelyyn ja kävellessä ajattelemiseen liittyvän aikakäsityksen kirjallis-kuvallis-numeraalisena reproduktiona esiin. Kävelijä käyttää apuvälineitä laskemaan uloshengitystensä ja toisinaan askeltensa määrää. Vastaavat luvut kulkevat sivun laidassa rinnastuen ajankohtaa vastaaviin tekstifragmentteihin. Metodi on sikäli kirjallisesti avautuva, että tekstiä lukee kokeellisena proosana tai runoutena.

On sanottu, että ihmisen käsityskyky on hyvin rajallinen lukujen suhteen – ymmärryksemme yltää tuskin kahden käden sormien määrää vastaavaan lukuun. Niinpä uloshengityksiä vastaavat numerot Käynnin sivuilla tuottavat vain aavistuksen niiden tallentamasta aikakokemuksesta. Abstraktiotasot pysyvät paikoin korkealla. Tiennimistö polveilee sivulla. Mutta jokainen viitattu uloshengitys saa luvussa nimen osakseen: Prosessit ovat rituaalisia käsitteellisyydestään huolimatta. Mieleen tulee hakematta vertauskohdaksi Mika Taanilan dokumentti Tulevaisuus ei ole entisensä. Se kertooErkki Kurenniemestä, joka on vuosikymmeniä pyrkinyt dokumentoimaan elämänsä tulevaisuudessa tapahtuvaa rekonstruktiota varten. Käynnin käsittämä dokumentaatio ei saavuta vastaavaa pakkomielteisyyttä, koska sen lähtökohdat ovat aivan toiset. Kokemustaan dokumentoiva tajunta ei ole hybrinen, vaan pikemminkin alueita, akteja, situaatioita perustava.

Luen teosta lyhyesti potentiaalisten lajityyppiensä välisenä keskuksena, jonka synnyttämiä odotuksia ja taustaa voi halutessaan vaihdella. Käynti ei ole kokonaisuutena runokirja, vaikka paikoitellen se selvästi on sitäkin. Ehkä se on etupäässä performanssikirja, joka levittää vaikutelmaa itsestään dokumenttina. Samaan aikaan siinä on jälkiä käsitetaideteoksesta, taiteilijakirjasta, näyttelyesitteestä, matkakirjasta, kokeellisesta proosasta, päivä-, muisti-, tai lokikirjasta jne. Minulle päädyttyään Käynti on kuitenkin vailla selvää viitekehystä. Esineenä se muistuttaa erehdyttävästi nykymuotoista runokirjaa. Ehkä kyse on samanlaisesta hybridialueen ja metatason epävarmuuden hyväksikäytöstä, johon performanssitaiteen voi ajatella perustuvan.

Runokritiikin kohdalla tapausta on mielekästä avata tätä kautta. Runokokoelmia tullaan lukeneeksi useimmiten toisiin runokokoelmiin vertautuvina teoksina, joilla on epäämätön yhteinen traditio allaan. Tämä on monin tavoin oikeutettua ja todistusvoimaista historismia. Mutta samalla se peittää helposti kaikkein ilmeisimmän ja usein olennaisimman – sen että teosten välillä on ylittämättömiä kuiluja, ja että niiden olemisen tapa viettää toisiinsa palautumattomiin todellisuuksiin. Tästä palautumattomuudesta voi olla vaikea puhua, koska silloin täytyisi puhua samaan aikaan kahdesta kieli- ja todellisuuskäsityksestä käsin, ja vielä kolmanneksi lukijana omastaan. Kuinka eri lakien alaisia teoksia voisi arvioida samalla mittapuulla? Niin kuitenkin tapahtuu.

Performanssi kykenee parhaimmillaan virittämään epävarmuuden tilan. Esitys joka ei ole esitys. ”Jokin vanha lause alkaa tuntua järjettömältä, naiivilta ja teennäiseltä. Tapa olla tietyllä tavalla. Miten esitän itseäni, miten esitän itseni ja miten kenellekin // Ajattelen kävelymatkan jälkeen, mitä on kuolla? / Sorsa kuolee, kun keho ei enää jaksa. Miltä tuntuu kuolla juuri niin? Miltä tuntuu tehdä elinikäinen aktio jonkun toisen kanssa? Kuolla eikä koskaan nähdä lopputulosta. Elämän lopputulos, miltä elämä näyttää, miten elämä näyttäytyy? Miltä tuntuu kuolla ilman muistikuvia elämästä, ilman mitään lopputulosta. Kuten sorsa.” (“Sudeten”).

Runokirjana Käynnissä on vapauttavaa sen välitilallisuus. Se voi ehdottaa runouteenkin dokumentille ominaista kepeyttä ja toiseutta. Runous runouksien sisaruutena kun on alituisessa vaarassa tulla luetuksi fiktiona silloinkin kun se ei sitä ole. Kirjallinen avaruus ei ole toinen tila. Ehkä runoutena tulisi lukea laajemmin niitä kirjoja, joiden omasta maaperästä ei ota selvää. Koostuessaan dokumenteista kirjasta tulee samaan aikaan toismaailmallinen ja tämänpuoleinen. Se on toinen suhteessa dokumentoituun, mutta dokumentoitu on puolestaan meidän maailmamme, kuten maailma on yhteinen tai tekeytyy sellaiseksi.

Kirjan mittaan piirtyvä kaari on syytä huomioida. Käynnin dokumentoimat teokset ovat ajallisestikin erillisiä. Alkupuolen käsitteellisesti perusteltu urbaani löytöretkeilijä vaihtuu ensin motivaatiotaan pohtivan, ja sitten lakonisen ylöskirjaajan kautta haikuja tapailevaan, seesteisempään kävelijään, joka kaikesta huolimatta rohkaisee kulkemaan: ”Kävellen pelko ja syyllisyys saavat oikean suhteen.”