Performanssi, Nyt?

Pirkko Holmberg 11.5.2012

Mustekala.info

Huhtikuun ja toukokuun vaihteessa tarjoutui epätavallisen hyvä tilaisuus performanssin yliannostukseen useassa eri kaupungissa. Ensin oli vuorossa Helsingissä Lá-bàs – biennale 21.–29.4., joka parin tapahtuman osalta levittäytyi
myös Turkuun. Kun tuskin oli ehtinyt vetää henkeä vapun jälkeen, alkoi Turun New Performance -festivaali 3.-5.5.
Äänitaide, kokeellinen musiikki ja noise ovat alun pitäen olleet merkittävässä roolissa vuodesta 2000 järjestetyillä Lá-bàs-klubeilla, ja viime aikoina ne näyttävät entisestään lisänneen osuuttaan. Varsinkin tätä puolta arvioidessani olen heikolla maaperällä. Monesti vaikutelmani on ollut, että lähinnä kokeillaan, miten mikseripöytää ja muita vempaimia rääkkäämällä saisi mahdollisimman paljon meteliä. Suurempi syy epäilevään asenteeseeni on se, että minulle on ollut fyysisesti mahdotonta seurata monia esityksiä loppuun asti. Nyt törmäsin kuitenkin myös musiikillisesti täysipainoisiin ja vaikuttaviin esityksiin, kuten Zenial perjantain myöhäisillassa 27.4. sekä Rasmus Hedlund ja Tuomo Väänänen lauantaina 28.4.

New Performance Turku -festivaali oli tunnelmaltaan jokseenkin täysin erilainen. Molemmissa paikoissa juotiin punaviiniä ja meininki muistutti vähän kotibileitä, mutta kun Lá-bàs:lle tunnusomaista on tietty synkkyys, pinnan alla kuplehtiva aggressiivisuus ja industrial-estetiikka, Turussa tunnelma on kevyempi, valoisampi, lähempänä Strömsötä. Turun tapahtumassa mukana oli myös paljon päiväesityksiä, jotka levittäytyivät kaupunkitilaan ja eri gallerioihin, eivätkä vaatineet niin pitkäkestoista ja paikkasidonnaista sitoutumista festivaaliyleisöltä kuin Helsingin tarkan kronologisesti paikasta toiseen edennyt ohjelma.

Tero Nauhan esityssarja Tell me about your machines Galleria Titanikissa liittyy hänen tutkimusprojektiinsa, joka käsittelee elämää uusliberalismissa guattarilaisen skitsoanalyysin avulla. Tuolit oli aseteltu kahteen kehään, joista sisempään asettui muutama ihminen kuulokkeet korvilla Tero Nauhan haastateltavaksi. Hän kysyi haastateltavilta matalalla ja rauhoittavalla äänellä kysymyksiä heidän suhteistaan koneisiin: mitä koneita sinulla on, miten ne hallitsevat ajankäyttöäsi ja mielentilojasi? Hallitsetko sinä koneita vai hallitsevatko koneet sinua? Suhde leivänpaahtimeen tai polkupyörään osoittautui mielenkiintoisella tavalla erilaiseksi kuin suhde kännykkään tai tietokoneeseen. Pikkuhiljaa huomioni alkoi kiinnittyä lattialla olevaan valtavaan johtokasaan, jonka verkostoon haastateltavat olivat sidoksissa kuulokkeidensa kautta. Matriisi, jonka osasina kaikki olemme, alkoi paljastua. Lopuksi Tero Nauha muuttui itse koneeksi ja haastateltavat saivat käskeä häntä tekemään asioita. Syöminen, hauskanpito tai sim-kortin pois ottaminen saivat hulvattomat tulkinnat.

Singaporelaissyntyisen Lynn Lun teos Being in love is like feeling the sun from both sides perustui hänen kahdessa työpajassa keräämiinsä rakkaustarinoihin. Teatterisillalla Lynn Lu ja hänen avustajansa Juha Tuominen kertoivat näitä rakkaustarinoita ohikulkijoiden korviin. Asetuin heidän väliinsä, edessä ja takana loistivat kirkkaat kohdevalot ja kumpikin alkoi kertoa omaa tarinaansa minulle kiihkeässä rytmissä, kukin omaan korvaansa. Mies vannoi rakkauttaan naiselle runollisin sanankääntein, nainen oli tutustunut Pariisissa entiseen pankkiryöstäjään, joka oli kosinut häntä. Molemmat tarinat alkoivat sulautua toisiinsa ja kaikkiin maailman rakkaustarinoihin. Hymy alkoi levitä kasvoilleni myös lampuista hehkuvan lämmön myötä. Koko elämä kiteytyi lyhyeen hetkeen; saman kokeileminen uudestaan olisi tuntunut liialliselta.

Wathiq Al-Ameri ja Ali Al-Fatlawi ovat syntyisin Irakista ja asuvat ja työskentelevät Sveitsissä. He pyrkivät performansseillaan esittämään sarjan kuvia, joita ei tarvitse selittää sanoin vaan joiden voi antaa vaikuttaa suoraan tunteisiin. Heidän kahdessa pitkäkestoisessa performanssissaan materiaaleina olivat monenlaiset esineet ja vaatteet, jotka antoivat tietyn lähtösuunnan, mutta itse esitys syntyi pääosin improvisoiden. Oikeastaan kyse ei ollut esittävästä taiteesta siinä mielessä, että esiintyjät olisivat pyrkineet muuntautumaan joksikin muuksi, esittämään jotain muuta kuin olivat. He olivat itse teoksen materiaalia siinä missä muovipussit, sitruunat, herätyskello, matto, nettikamera tai muoviset sotilasnuketkin.

Vaikka tarkkoja tulkintoja ei ehkä voikaan tehdä, tietoisuus Irakin väkivaltaisesta lähimenneisyydestä ja nykytilanteesta loivat koko esityksen taustalle tiettyä surumielisyyttä ja sai esiintyjien teot näyttäytymään kipeässä valossa. Toistuvassa tilanteessa Wathiq vaihtoi pehmeäpohjaiset tennarinsa kiiltäviin lakerikenkiin ja hyppäsi pienen muovisotilaan päälle niin että se räksähti kappaleiksi. Tämän jälkeen hän asetti kappaleet nettikameran eteen, joka heijasti ne seinälle suurennettuina. Tehokas oli myös kohtaus, jossa Wathiq teippasi vatsaansa leivän ja alkoi sitten murentaa sitä keskeltä ja syödä, muru kerrallaan. Myöhemmin Ali kumartui matolle ikään kuin rukousasentoon ja upotti kasvonsa samaan leipään.

Kuvanomaisuutta korosti sekin, että Vanhan raatihuoneen gallerian nurkassa oli järjestelmäkamera, jolla yleisöä kannustettiin ottamaan kuvia. Performanssitapahtumista tehdään yleensä muutenkin melko kattavaa dokumentaatiota, vaikka kaikkea ei toki pystytä tallentamaan. Otin muutaman kuvan kohdissa, jotka vaikuttivat minusta olevan avainasemassa. Kuitenkin kun Ali yhdessä vaiheessa kietoutui mattoon ja kurkisti ovesta, näky oli minusta niin hauska, että unohdin ottaa kuvan; unohdin ulkoistaa näkemäni kameran linssille.

Jotkut performanssitaiteilijat odottavat yleisöltä osallistumista, vaikkeivät haluakaan kehottaa siihen näkyvästi. Kun osallistumista ei useinkaan tapahdu, onko syy teoksen tekijän vai yleisön? Ihannetapauksessa esiintyjä ehkä pystyisi johdattelemaan katsojaa siten, että tälle jäisi kuitenkin vapaus osallistua tai jättää osallistumatta. Joskus tilanteet eivät ole otollisia spontaanille mukaanlähdölle. Lá-bàssa Juha Forss jakoi yleisölle paperinivaskan luettavaksi, laittoi soittolistan soimaan ja jäi nurkkaan katsomaan mitä tapahtuu. Tuloksena oli täydellinen epä-esitys, lähinnä hämmentävä tauko ohjelmassa.

Turun Galleria Bernerissä uusseelantilainen Kate McIntosh asettui pitkäkestoisessa, hengittämistä tutkivassa performanssissaan We Breathe lattialle makaamaan neljäksi tunniksi. Teoksen ensimmäisessä versiossa 4.5. hän puhalsi ilmaa ilmapalloon ja hengitti sitä jälleen sisään. Lauantaina 5.5. hän makasi selällään puhaltamassa saippuakuplia. Vahvistettuja saippuakuplia lensi lattialle, mutta suurin osa kerääntyi McIntoshin päälle. Kahteen osaan jakautunut, lattiasta käsin valaistu galleriatila loi vaikutelman esiintymislavasta, eikä kannustanut ihmisiä kiertelemään tilassa. Mahdollisuudet astua saippuakuplien päälle tai löytää sinne tänne sijoitettuja saippuakuplan puhallustarvikkeita jäivät käyttämättä. Tilanne muodostui osin turhauttavaksi niin esiintyjälle kuin katsojillekin.

Festivaalia edelsi brittiläisen esitystaiteen uranuurtajan Gary Stevensin varsinaissuomalaisille ammattitaiteilijoille tarkoitettu performanssityöpaja 28.4.–3.5. Kutomolla järjestettyjen avajaisten esityksissä sekä Fluxee-klubin eteiseen heijastetuissa videoissa pystyi saamaan jonkinlaisen kuvan Stevensin käyttämistä harjoitteista. Niiden pääasiallisena tavoitteena oli saada ryhmä toimimaan yhtenäisenä, epäpersoonallisena kokonaisuutena, eräänlaisena parvena joka alkaa toimia omien, yksilöistä riippumattomien lakiensa mukaan – vähän kuin lapset leikkiessään kirkonrottaa. Omassa esityksessään Not Tony Fluxee-klubilla Stevens toimi samantapaisia leikillisiä sääntöjä seuraten, mutta päinvastaiseen suuntaan. Pöydän, muutaman esineen, hatun ja peruukin avulla hän muuntautui useaksi eri henkilöksi, jotka liikkuvat saman talon eri huoneissa. Näin kerrottua tarinaa mutkistaa asiaankuulumattoman tyypin, itse esiintyjän mukanaolo, josta tiedämme ainoastaan, että hän ”ei ole Tony”, sillä Tonylla on parta. Esitys liikkui jossain pelin ja leikin, zeniläisen kuva-arvoituksen ja stand-up-komiikan välimaastossa.

Nauru oli muutenkin herkässä Fluxee-klubin yleisössä, vaikken ole varma, johtuiko se aina esityksistä. Yksi performanssin tarkoitus tuntuu olevan epäilemättä eräänlainen omituinen hauskanpito, vaikka myös tylsyys ja vieraantuminen ovat näiden tapahtumien säännöllisiä vieraita. Maija Hirvasen On Ice Remake leikitteli rujoilla ja junttimaisilla mielikuvilla ja esitteli myös eräänlaisen perisuomalaisen girl powerin prototyypin, joka ammensi tekijän tanssikoulutuksesta ja kokemuksista cheerleaderina jääkiekko-otteluissa. Vaikka Łukasz Jastrubczak olisikin tarkoittanut oman esityksensä Sixth song about Triangles (Meeting the Muisica Tribe Chief) vakavaksi avantgarde-happeningiksi (mitä vahvasti epäilen), yritys olisi joka tapauksessa epäonnistunut. Pahvisiin kolmioihin sonnustautunut esiintyjä synnytti syntetisaattorista ja huilusta aavemaisia ääniä ja sai yleisön repeilemään vapautuneesti. Kuvitteellisen intiaanipäällikön kohtaaminen abstraktis-surrealistisissa todellisuuksissa tehtiin naurulla vaarattomaksi.

Vuodesta 2010 performanssin läänintaiteilijana toiminut Leena Kela työskentelee sinnikkäästi sen eteen, että performanssista tulisi suuremman kansanosan taiteenlaji, ja lähtökohdat tälle vaikuttaisivat olevan lupaavat. Turun Sanomat repäisi festivaalia käsitelleellä kokosivunjutulla, jotain mitä HS:lta lienee turha enää odottaa. Kokeellisen taiteen Fluxee-klubeja on järjestetty Turun Tehdasteatterissa jo vuodesta 2003. Galleria Titanikissa perinteiset taidenäyttelyt, joissa seinille ripustettaisiin jotain katseltavaa, ovat viime aikoina jääneet vähemmistöön, ja se on entistä enemmän profiloitunut osallistavaan taiteeseen ja work in progress -tyyppisiin projekteihin.
Uusin elonpilkahdus tällä saralla on ollut Linnankatu 12:n pop-up-taidetila Breathing (vielä 12.5. asti!), jonka toiminnasta päävastuussa on nukketeatteri Kuuma Ankanpoikanen. Breathingin muutaman huoneen huoneisto on toiminut aiemmin mm. poliisin putkana ja kunnanvaltuutettu Olavi Mäenpään työtilana. Nyt sen tiloja on käytetty luovasti hyväksi esimerkiksi klubeihin, esityksiin, videoinstallaatioihin, kehonhuolto- ja kädentaitotyöpajoihin sekä taiteelliseen raamattupiiriin. Välillä on tullut pohtineeksi, jääkö kaikki turhan paljon vain saman kaveripiirin keskinäiseksi harrasteluksi. Hiljalleen tällainen sosiaalinen veistäntä näkyy kuitenkin tuottavan myös tulosta, ja taide mutkattomana yhdessäolon muotona vetää puoleensa yhä uusia ihmisiä.