Tero Nauha hakee yhteisen jakamisen kokemusta, TS

Performanssi on keino aktivoida yleisöä

Turun Sanomat / Irmeli Haapanen

Eri taiteenlajeja yhdistelevä performanssitaide elää parhaillaan Suomessa toista buumiaan. Ensimmäinen osui 1980-luvun alkuun.

– Performanssi on tällä hetkellä 20-25-vuotiaiden opiskelijoiden tai vastavalmistuneiden juttu. Heille eivät annetut rajat riitä, vaan he haluavat kokeilla uutta, Nauvossa asuva performanssitaiteilija Tero Nauha sanoo.

Ilmiö liittyy hänen mukaansa tee itse -mentaliteettiin, joka on vahvasti nostamassa päätään nuorten taiteilijoiden keskuudessa. Siihen kannustetaan jo oppilaitoksissa.

– Nuorten tekijöiden ei kannata jäädä odottamaan omaa hetkeään 25 vuodeksi ja katkeroitua, kun sellaista ei tulekaan. Kannattaa ryhtyä heti tekemään omaksi kokemiaan asioita. Tavoitteena ei tarvitse olla pysyvyys, vaan projektit voivat kestää vain vuoden tai kaksi.

Nauhan mukaan Suomessa on ”kauheasti” performanssitaiteilijoita maan kokoon nähden, sukupolviakin on jo useita. Turussa performanssi on ollut viime aikoina näkyvillä siksikin, että Turun taideakatemiasta valmistui kurssillinen alan taiteilijoita Crossing Borders -linjalta pari vuotta sitten.

– Sen laineet lyövät vieläkin, kuvataiteilija Sari Torvinen sanoo.

Katsaus uusia töitä

Torvinen toimii Turun ammattikorkeakoulun performanssitaiteen erikoistumisopintojen koordinaattorina. Nauha on toinen pääopettajista, toinen on Crossing Borders -linjasta vastannut Christopher Hewitt.

Tänään ja huomenna turkulaisilla on mahdollisuus katsastaa, mitä yhdeksän taiteen ammattilaista on saanut irti pohtiessaan esitystaiteen rajoja, suhdettaan yleisöön, tilaan ja ympäristöön. Performanssit esitetään Wäinö Aaltosen museossa (WAM).

Nauha osallistuu tapahtumaan myös itse tekemällä WAM:n atriumiin performanssin yhdessä puolalaisen Karolina Kucian kanssa. Kaksikko aikoo viettää sisäpihalla koko yön. Muita elementtejä ovat erilaiset esineet.

Tapa ajatella kehon kanssa

Performanssitaiteilijaksi voi tulla monta kautta. Jo 1980-luvulla toimivista performanssitaiteilijoista osa tuli esittävän taiteen – tanssin ja teatterin – parista, mutta suuri osa on taustaltaan kuvataiteilijoita, niin myös Tero Nauha.

– Halusin laajentaa ilmaisumuotoa, ja päädyin miettimään, mitä taiteilijan keho voi olla, hän selittää.

Performanssitaiteilijat ovat useimmiten itse läsnä teoksissaan, mutta Nauhan mukaan performanssiin ei liity ekshibitionismia.

– Performanssi on tapa ajatella kehon kanssa, sen päätarkoituksena ei ole näytellä itseään. En myöskään halua muuria katsojan ja itseni väliin, vaan jakaa kokemusta. Tärkeintä on, että syntyy aktiivisuutta, että yleisön ajatusprosessi jatkuu teoksen kokemisen jälkeen.

Ekshibitionismista ei Nauhan mukaan ole kyse siksikään, että esiintymiseen ei välttämättä liity nautintoa.

– En ole koskaan pitänyt esiintymisestä, ja käsitykseni mukaan aika moni performanssitaiteilija ajattelee samoin. Esiintymistilanne on useimmille osa prosessia, josta ihmiset näkevät pienen pätkän.

Esiintyjän ja yleisön yhteinen energia ja kontaktin suoruus performanssitilanteessa viehättävät kuitenkin Nauhaa.

– Siinä on lajin hienous mutta myös vaara; yleisön voi saada tekemään mitä vaan, jos energian määrä on suuri. Toisaalta joskus yleisö on kuin musta aukko, joka imee kaiken energian muttei anna mitään takaisin.

Kävellen päin valta-asetelmia

Poliittisuus on ollut leimallista performanssitaiteelle jo varhain, ja myös Nauhalla se on teoksissa läsnä.

– En manifestoi suoraan, mutta pyörittelen kysymyksiä tilan luomista valta-asetelmista, siitä, miten poliittinen on lihassa ja tilassa.

Yksi Nauhan käyttämistä metodeista on kävely, jonka taustalla vaikuttavat mm. filosofi- kirjailija Henry David Thoreaun ajatukset.

– Ihminen ajattelee toisin, kun hän kävelee neljän kilometrin tuntivauhtia, mutta käveleminen liittyy myös kansalaistottelemattomuuteen; kävellenhän voi mennä mihin vaan. Harrastan mm. kaupunkikävelyitä, jolloin pohdin rakennuksissa olevaa valtaa, sitä, mihin saa kävellä ja mihin ei.

Onko roolivapaata minää olemassa?

Nauha tekee performanssien lisäksi myös perinteisempää kuvataidetta, mutta hänelle ero on muodollinen.

– Käsittelemäni kysymykset ovat samoja, käytänpä sitten performanssia tai paperia.

Hän ei ylipäänsä ole innostunut rajankäynneistä. Teatterin ja performanssin erojakaan ei hänen mielestään tarvitsisi miettiä.

– Aika moni performanssin tekijä ei kylläkään halua tulla sotketuksi teatteriin. He pitävät ratkaisevana erona sitä, että performanssissa esiintyjällä ei ole roolia, vaan hän on esillä omana itsenään. Minä kuitenkin epäilen, onko roolivapaata minää olemassakaan.

Nauha itse ei kavahda teatteria. Ohjaaja Kristian Smeds, äänitaiteilijaJuha Valkeapää ja Nauha ovat parisen vuotta esittäneet Vaeltaja-nimistä pöytäteatteriteosta harvakseltaan kotimaassa ja ulkomailla. Viime viikollaVaeltaja vieraili Tallinnassa ja alkuviikosta Brysselissä.

Kuppikuntaisuus ei jalosta

Monelle yleisön edustajalle performanssitaide on edelleen outoa ja kummallista. Teatteriin tai näyttelyyn mennessä suurin piirtein tietää, mitä on odotettavissa, ja käyttäytymisen konventiot ovat tuttuja. Performanssiesityksissä voi tapahtua mitä vaan.

– Suomalainen yleisö on aika häveliästä ja haluaa pitää etäisyyttä. Luulen, että tämä liittyy jonkinlaiseen taiteilijamyyttiin, siihen, että meillä kunnioitetaan taiteilijaa, Nauha arvelee.

Yleisöltä tulee hänen ja Torvisen mukaan vain vähän palautetta, ja Suomessa vielä vähemmän kuin Hollannissa, missä kumpikin on opiskellut. Vaikka performanssi onkin pienen piirin taidetta, Nauhan mielestä sen ei tarvitse jäädä marginaaliin.

– Kuppikuntaisuus ei jalosta alaa. Uskon, että uusien ryhmien kautta laji alkaa vaikuttaa laajemmin.

Uutta performanssitaidetta WAMissa, Itäinen rantakatu 38, 20.-21.5. klo 19-22, esiintyjinä Markus Alanen, Hannu Elenius, Jonimatti Joutsijärvi, Marja Kangas, Tanja Kangas, Karolina Kucia, Sonja Lillvis, Laura Mannila, Päivi Maunu, Tero Nauha, Inka Saarinen. Kokeellisen esitystaiteen Fluxee-klubi Tehdasteatterissa, Manilla, Itäinen rantakatu 64, 20.5. klo 21, mukana Marja Mikkonen, Ilkka-Juhani Takalo-Eskola, Ange Taggart (Iso-Britannia), Alice Miceli (Brasilia) ja Andrew Lynn (USA).

http://www.ts.fi/kulttuuri/1074045402/Tero+Nauha+hakee+yhteisen+jakamisen+kokemusta